Alapuolella on novellini, jonka olen kirjoittanut huomista varten, jotta voin viedä sen äidinkielen opettajalle luettavaksi. Novelli on lukion päättötyötä varten! Mutta nyt kaipaisin vähän kommenttia muiltakin kuin vain äikän maikalta. Kuten varmaan voi huomata, siinä on paljon vaikutteita omasta elämästäni joten siitä nyt on turha mainita ja kyllä se loppuu tavallaan kesken, mutta nykyinen loppu oli niin töksähtävä, että päätin poistaa sen tosta ja kirjoitan kokonaan uuden jossain vaiheessa. Kuitenkin rakentava välikommentti tuntemattomalta olisi nyt jees :) ja niin.. onko tuo sekava? Liikaa aukkoja? Tökkiikö kerronta vähän liikaa? Oon niin surkea arvioimaan omia kirjoituksiani ja niin kauheen kriittinen, etten osaa sanoa itse mitään :< sen tosin osaan jo itsekin sanoa, että muutamat lauseet ovat vähän liian monimutkaisia ja yritän kyllä yksinkertaistaa niitä myöhemmin.
Ja vielä muistutuksena, etten edelleenkään innostu siitä jos joku uskaltaakin kopioida tekstini ilman lupaani tai mitään muuta vastaavaa! Kyllä mä tiedän, että teillä on älliä päässä - näyttäkää se, kiitos!
"Mitä suunnitelmia sulla on täksi illaksi?" Mia kysyi, kun astelin puhelin korvalla keittiöstä kohti yläkertaan johtavia vanhoja portaita. "En tiedä. Mun pitäisi kaiketi tehdä sitä englannin esitelmää. Laatikkopää ei kato hyvällä jos mulla ei ole sitä ajoissa valmiina", vastasin ja join vesilasista, jonka olin käynyt keittiöstä hakemassa. Portaat narahtivat jokaisella askelmalla, kun kuljin niitä pitkin ylös ja suuntasin käytävää pitkin huoneeseeni. "Aah, munkin pitäisi tehdä se. Ootko sä aloittanut? Mä en." Hymisin jotain myöntävää ja menin istumaan kirjoituspöytäni ääreen. "Tehtäisiinkö niitä yhdessä tänään? Sitten voidaan myöhemmin katsoo jokin leffa ja mä lyön vaikka vetoa, että löydän äidin herkkukätköstä jotain hyvää meille. Porukat on kuitenkin poissa huomiseen asti, joten saadaan olla rauhassa", Mia ehdotti pian ja mutristin aavistuksen alahuultani mietteliäänä. "Se voisi olla jees", totesin lopulta nojaten kyynärpään vasten pöydän pintaa ja hymyilin itsekseni. Tosin ulko-oven käydessä eteisessä jännityin ja hymyni katosi kasvoiltani. Kuulin huterien korkojen kopinan ja epämääräistä jupinaa. "Äh, mun pitää lopettaa.. äiti tuli kotiin", mumisin Mialle. "Okei.. soita mulle heti jos jotain tapahtuu niin tuun hakemaan sut", Mia sanoi tällä kertaa vakavan oloisena ja nyökkäsin vaikka tiesin, ettei hän sitä näkisi. "Tietenkin. Mä soittelen myöhemmin siitä leffaillasta, okei?" Sanoin kuullostellen samalla kuinka korkokenkien kopahtelu kantautui rappusista, äidin lähdettyä tulemaan yläkertaan. "Joo, tehdään näin. Heips", Mia sanoi, jolloin laskin kännykän korvaltani ja lopetin puhelun vetäen syvään henkeä, valmistautuen mahdolliseen yhteenottoon.
Oven läimäisystä seurannut ääni oli korvia raastava. Tuijotin huoneeni ovea vihasta turtana ja kädet nyrkkiin puristettuina raskaasti hengittäen. Kesti tovi ennen kuin käänsin ovelle selkäni ja ravasin hetken aikaa ympäri huonettani. Halusin viskoa jotain päin seinää, rikkoa jotakin. Katseeni osui vesilasiin, jonka nappasin pöydältä ja heitin pian päin seinää. Kuului hirvittävä räsähdys, kun lasi pirstoutui ja levisi nurkkaan. Puuskahdin hiljaa, peruutin istumaan sängylleni ja kaaduin kasvot vasten tyynyä, johon purin kaiken kiukkuni kirkumalla niin lujaa kuin vain keuhkoista lähti. Vihasin häntä. Hetken päästä kohottauduin takaisin istualteen kyyneleet kirvellen silmiäni ja otin tyynyn syliini lohduttomasti sitä itseäni vasten rutistaen. Elämä tuntui taas niin epäreilulta ja turhalta. Ahdistus jota jälleen tunsin puristi kurkussani niin suurella voimalla, etten uskonut hetkeen saavani kunnolla henkeä. Halusin pois tästä maailmasta. Halusin unohtaa kaiken. Kyyneleiden sumentama katseeni kääntyi huoneen toisella puolen olevaan lipastoon ja erityisesti sen alalaatikkoon, jossa tiesin olevan jotain, joka voisi auttaa minua. Nauroin synkästi itkuni lomasta. En kykenisi siihen tänään, en nyt enkä koskaan. Olin luuseri. Ajatukseni pyörivät niin sekavina, että aloin itkeä lopulta kahta kauheammin ja nikotella.
Kului jonkin aikaa ennen kuin vaivuin hiljalleen kyljelleni sängylläni silmäni sulkien, kyynelten virratessa vuolaina poskillani. Tuntui kuin en olisi itkenyt pitkiin aikoihin. Ja tottahan se olikin. Olin pitänyt tunteet visusti piilossa. Lukinnut jonnekin sydämeni ja mieleni perukoille. Ja nyt oli taas se hetki, kun romahdin.
Hiljakseen aloin leijua pumpulin pehmoisen unimaailman rajamailla ja päästä siihen ihanaan tietämättömyyden tunteeseen, jota ikävöin aina ollessani hereillä ja jonne pakenin mielelläni. Kännykän soittoääni sai minut säpsähtämään ja räväyttämään silmäni auki. Yöpöydällä olevan kännykän näytössä välkkyi nimi Mia. Käänsin sille selkäni ja rutistin tyynyn rintaani vasten samalla, kun ummistin silmäni. En aikonut vastata.
Oli alkutalvi, kun kiipesin huoneeni ikkunan alla olevia palotikkaita pitkin alas. Ne olivat vanhat ja ruosteiset tikkaat, ja pelkäsin kuollakseni, että ne irtoaisivat seinästä minä hetkenä hyvänsä. Metrin korkuudella hypähdin alas lumipeitteelle ja katsahdin ympärille hengitys huuruten. Oloni oli sekava lähtiessäni kulkemaan pihan poikki kohti kävelykatua iltahämärässä. Mitä pidempään kävelin sitä nopeammiksi askeleeni muuttuivat ja sitä suuremmaksi haluni juosta kasvoi. Lopulta kohotin hölkän ja sitä kautta nopeamman juoksuvauhdin. Juoksin kadulla ihmisten ohi ja pakenin elämääni. Koitin epätoivoisesti päästä pois kaikesta joka minua ympäröi. Juoksin vielä silloinkin, kun kurkustani nousi suuhuni veren metallinen maku ja jalkani huusivat armoa. En halunnut pysähtyä. En vielä.
Kaupungin ydin alkoi jäädä hiljakseen taakseni, mutta ymmärsin sen vasta, kun saavuin laitamilla sijaitsevaan tuttuun puistoon. Annoin askeleeni johdattaa minut pois asfaltilta puiston hiekkatielle, jota pitkin jatkoin eteenpäin. Lopulta näin sivummalla tutun vanhan tammen, jonka luo menin ja annoin viimeinkin jalkojeni pettää altani. Päässäni soi ja kohisi, huimasi ja pyöri. Olin oksentaa, joten kierähdin automaattisesti kyljelleni ja painoin poskeni vasten kylmää lumipeitettä. Se oli lohdullista. Siinä maatessani ilman ajatuksen hiventäkään olin lopulta kadottanut ajantajuni. Kyyneleet jotka olivat huomaamattani valuneet poskilleni, olivat jo jäätyneet ja silmäni sulkeutuneet. Tosiaan.. siinä oli hyvin lohdullista olla. Mutta kylmä. Niin hirvittävän kylmä. Yritin päästä eroon tunteesta, mutta se oli vaikeampaa kuin elokuvissa tai kirjoissa. Olin jäässä ja olisin voinut itkeä jo vain sen takia, että pakkanen kalvasi minua niin pahasti. Se söi minua elävältä.
Edestäni kuuluva lumen narskuna ja vaatteiden kahina saivat minut kohoamaan hiljakseen takaisin todellisuuteen. Joku oli tulossa. "Hei, onko kaikki okei?" Kuului pian karhea pojan ääni edestäni, johon en jaksanut reagoida. "Kuuletko sä mua? Hei, haloo?" Poika kysyi ja tunsin pian hellän töytäisyn olkapäässäni. Mene pois! Niin olisin halunnut hänelle kirkua. Avasin silmäni hieman ärtyneenä, sillä olin jo pitänyt siitä tunteesta, joka oli vallannut minut, kun olin alkanut vajota suloiseen tiedottomuuteen. Ja nyt joku uskalsi tulla häiritsemään. Kohdistin katseeni edessäni seisovaan, tutulta näyttävään poikaan. Minä tuijotin häntä sanomatta vielä sanaakaan. Olin nähnyt hänet ennenkin, mutta missä? Aivoni raksuttivat niin lujaa, että melkein kuulin sen ja mielessäni koitin saada oikeat palaset paikoilleen. Sillä välin, kun minä mietin ja valpastuin, poika kyykistyi eteeni, auttoi minut istumaan ja ryhtyi tuijottamaan minua suoraan silmiin.
"Osaatko sä puhua?" hän kysäisi vinohkon lempeä hymy kareillen huulille. Tuijotin häntä kulmat kurtussa ja sitten muistin. Hän kävi samaa koulua kanssani. Se poika josta kaikki nykyään puhuivat. Se uusi.
"Osaan", töksäytin viimeinkin ja ääneni oli paljon heikompi, mitä odotin. Selvitin hieman kurkkuani ja pyyhin nopeasti kyyneleitä ja mahdollisia levinneitä meikkejä pois kasvoiltani. Poika tuijotti minua koko sen ajan ja hymähti hieman huvittuneen oloisena. Mitä hauskaa tässä oli?
"Onko kaikki hyvin?" hän toisti pian ja jäin katsomaan häntä pistävästi. Kai sen nyt näki, ettei kaikki ollut hyvin.
"Mitä se sulle kuuluu?" murahdin hieman happamana ja kapinahenkinen puoleni koitti epätoivoisesti ajaa sen surkean olemukseni pois – minä en halunnut näyttää heikolta muiden edessä.
"Ajattelin vain, että haluatko jotain lämmintä juotavaa?" Poika kysyi ja pääni kallistui hämmentyneenä aavistuksen sivummalle. Toinen ei tuntunut yhtään välittävän siitä, mitä hänelle sanoin. En siis vastannut hänelle enää mitään, jolloin hän suoristautui ja käännähti ympäri lähtien matkoihinsa. Huokaisin hiljaa ja painuin kasaan, tuntien oloni surkeaksi. Kieltämättä ei ollut mukavaa taas jäädä yksin. Aloin hiljaa tuijottamaan kuluneita tennareitani ja miettimään asioita. Minua ei enää itkettänyt ja ahdistuneisuuden tilalle oli tullut alakuloisuus. Jäätymisen tunne oli myöskin palannut.
Luulin jääneeni yksin loppuajaksi, kun joku työnsi höyryävän kaakaomukin suoraan kasvojeni eteen. Se tyyppi taas. Hetken emmittyäni, tarrasin mukiin kaksin käsin kiinni ja vedin itseäni vasten. Se oli niin kamalan lämmin. Jopa niin lämmin, että minuun sattui. Tunsin jonkin painon laskeutuvan päälleni ja loin katseeni poikaan, joka oli ottanut nahkarotsinsa ja asettanut sen harteilleni. Hän istuutui pian vierelleni toisen kaakaomukin kanssa ja tunsin hänen katseensa siirtyneen takaisin minuun. "Oot sä vähän outo tyttö, mitä oikein kuvittelit äsken tekeväsi? Saat vielä hypotermian", hän totesi vierelläni, mutta pidin suuni kiinni. En tiennyt mitä vastata. Mitä edes olin äsken luullut tosiaan tekeväni? Itsemurhaa? En tiedä. Olin täysin pihalla.
"Hei.. älä nyt itke", poika mumisi pian. "Mä en itke", murahdin viimeinkin ja käänsin katseeni häneen. "Et vai?" Hän kysäisi ja sipaisi kasvojani etusormellaan, näyttäen sitten sormenpäässään olevaa suolaista kyyneltä. Mutristin väriseviä huuliani ja tuijotin häntä tuimasti. "Juo nyt vähän sitä kaakaota", hän hoputti ja kohotti kevyesti mukia käsissäni huuliani kohti. Vastahakoisesti asetin mukin huulilleni ja hörppäsin hieman. Nyt pieni lämpö tulvi myös sisälleni ja otin uuden kulauksen, himoiten lisää lämpöä. Kuulin vierelläni olevan pojan hymähtävän tyytyväisenä, mutta aavistuksen huvittuneena ja hetken aikaa olisin halunnut läikyttää kaakaota hänen päällensä. Mutten läikyttänyt.
