No joo ja nyt iloisempiin asioihin: kirjoittamani kirja on edistynyt jonkin verran, en toki ole kovin pitkällä, mutta oon silti tyytyväinen. Mulla on lentolippu ja työviisumi eli mä todellakin olen jättämässä Suomen taakseni puoleksi vuodeksi ja tähtäämässä jonnekin ihan toisaalle ottamaan lomaa kaikesta tästä ja näkemään maailmaan - siitä tulee varmasti ihana silmät avaava kokemus ja tulee myös varmasti tekemään hyvää. Tai niin ainakin todella toivon.

Mua pelottaa. Valmistuin ylioppilaaksi, mutta siitä ei tunnu olleen mitään hyötyä. En saa mistään töitä enkä tiedä mitä haluan elämältä, miten selviytyä elämästä ja onko elämä edes mun juttu sittenkään. Kaikilla muilla kyllä on suunnitelmia tai jonkinlainen näkemys tulevasta tai jokin motivaation lähde, millä jatkaa eteenpäin. Mulla ei. Mua pelottaa, ettei tähän tuu muutosta. Pelottaa, että jään yksin, kun kaikki kaverit lähtee jahtaamaan omia unelmiaan. Pelottaa, että jämähdän tähän pieneen kotikaupunkiin, jota vihaan. Pelottaa, että musta ei tule mitään tai ketään. On niin avuton olo, kun en kerta kaikkiaan tiedä mitä tekisin elämällä tai mihin alalle pyrkisin tai minne lähtisin ja mitä haluan. Olen yrittänyt aloittaa kirjan kirjoittamisen, mutta sekään ei suju. 

Asiat ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin joku kuristaisi enkä saa henkeä. Kotonakin asiat on ihan päin helvettiä. Äiti vaan ryyppää ja pettää isää, ja isä.. isä vaan on. Ei se sitä näytä, mutta mä tiedän, että se on ihan hajalla. Ja yhä useammin olen alkanut toivomaan, että äiti vaan kuolisi tohon alkoholiin. Kaikki tuntuu odottavan sitä. Asiat olis niin paljon helpommin jos äiti kuolisi. Ja tiedän, että se on todella julmasti sanottu, mutta.. en voi sille mitään. Mua itkettää, koska tunnen itseni niin hirveäksi ihmiseksi kaikkien näiden ajatusten takia. Oon niin väsynyt ja täynnä tätä elämää, kun mikään ei koskaan tunnu onnistuvan. Ja kukaan ei tiedä mitä käyn läpi. Joskus mä haluisin vaan kertoo asioista muille, mutta kun koko ajan on joku, jonka murheita saan itse kuunnella niin sit en haluu aiheuttaa lisämurhetta omilla jutuillani ja pysyn vaan hiljaa. 

Tavallaan haluaisin niin luovuttaa, mutta tavallaan en. Elämä on niin surullista.

Mitä helvettiä on meneillään? Eikö kukaan osaa oikeesti olla normaalisti ja fiksusti enää?

Ja mitä mä oikeasti haluisin tehdä: hakea kirveen tai moottorisahan kellarista ja leikkaa äidin jalat irti. Sitten loppuis känniset kauppareissut ja baariin ryntäilyt, koska pyörätuolilla ei hirmu helposti paikasta toiseen liikuta.

Toivon, että saisin nyt kesäksi töitä niin saisin rahat kasaan ja voisin vaan häipyy täältä.

Korjaus: mun on _pakko_ saada töitä.

Jotenkin mulla on taas kamalan eksynyt ja ahdistunut olo. Enkä mä ymmärrä itseäni taas yhtään.

Tää oli nyt tällainen valituspostaus, mutta ainakin olo helpotti heti. Kyllä mä kaikesta selviydyn.  

​

Neljä vuotta takaperin yläasteella mulla alkoi esiintyä lievää syömishäiriötä. Ja vaikkei sitä koskaan virallisesti todettu niin kyllä mä sen itse huomasin, että kaikki ei ihan ollut kohdillaan. Yläaste oli muutenkin tosi myrskyistä aikaa, kun kotona tapahtui koko ajan niin paljon kaikenlaista kamalaa ja mä olin masentunut yms. Joten mä menetin jossain vaiheessa ruokahaluni ja tavallaan kai ajattelin, että en mä tarvitse ruokaa ja että jos jotain teen sentään oikein niin ainakin pysyn kadehdittavan laihana. Ehkä mä hain sillä myös jonkinlaista huomiota aikuisilta, mutta eipä sitä lopulta keneltäkään oikein herunut. Olin jonkin sortin näkymätön tyttö masennuksen ja aluillaan olevan syömishäiriön kourissa. Mä muistan kuinka me katottiin terveystiedossa kerran jokin dokumentti syömishäiriöistä ja siinä bulimiaa sairastanut tyttö kuoli lopulta. Mä muistan kuinka mä halusin samaa.
Sitten kun mulla alkoi taas olla halua syödä jotain niin mä aloin katsoa tosi tarkkaan mitä mä pistin suuhuni ja kuinka paljon. Kunnes mä muutin lukion alettua vuodeksi Nanan kanssa omaan kämppään ja mä lihoin yli kymmenen kiloa. Se oli mulle ihan hirvittävä shokki, kun mä kerran menin vanhempien vaa'alle ja totuus iski vasten kasvoja vaikka mä - nyt näin jälkeen päin ajateltuna - näytin ihan normaali painoiselta. Mä menin suoraan sanottuna paniikkiin ja sätin itseäni miten olin mennyt antamaan itselleni tapahtua jotain sellaista. Ja aloitin laihduttamaan. Ja mä laihduin nykyiseen painooni, joka on numeroina juuri sopivasti. Vaikka ensin yritinkin päästä yläaste aikaiseen lukuun, mutta aloin hiljakseen hyväksyä sen, että pari numeroa ei lopulta merkitse paljon mitään.
Kaikesta tosta jäi silti syvät jäljet. Vaikka mä opin vuosien kuluessa syömään taas normaalisti, ajattelemaan ruuan ruokana enkä vihollisena niin mulla on yhä niitä hetkiä, kun mä saatan jäädä tuijottamaan esim. paahtoleipää ja pohdin voinko syödä sitä vai ei, lihonko mä nyt ihan hirveesti vai pysynkö mä normaalipainoisena jos syönkin yhden leivän. Se on välillä tosi rankkaa jos parin päivän ajan kotona ei ole tarjolla muuta kuin esimerkiksi pastaa. Mä saatan mennä suurin piirtein paniikkiin ja itkeä yksin, että "en mä voi syödä mitään, en voi syödä tota, en mä haluu lihoo, mä paisun jos mä syön ton pasta-annoksen, mä lihon ja näytän ällöltä, en mä voi, en mä halua, en mä pysty" ja se tilanne on toisinaan vaikeeta ottaa taas haltuun. Mutta useimmiten mä onnistun siinä, vedän syvään henkeä ja muistutan, että jos välillä syö epäterveellisesti niin ei se ole maailmanloppu.