Äiti tuli tänään mun huoneeseen pidemmäksi aikaa kuin yleensä..

" Tulin hakemaan kynsilakanpoistoaineen. "
"Juu. "
" Miten menee? "
" Ihan hyvin. Kait. Mulla on hirvee olo ja väsyttää. "
" Aa, miksi? "
" Tää flunssa. "
" Mitä teet? "
" Roolaan. "
" Ai mitä? "
" Roolipelaan.. mitä muutakaan mä tekisin..? "
" Aa, no enpäs tiedä. "
" Älä kato! "
" En mä ehtinyt ees lukea mitään. "
" ... "
" Terveydenhoitajas soitti tänään.. "

Keskustelu jatkuu ja lopulta..

" Sä vihaat mua.. "
" Äiti mä rakastan sua, mutta mä oon jo väsynyt tähän ja mä haluun tähän muutoksen.. En mä haluis tehdä niin, että kahdeksantoista vuotiaana lähden, pistän välit poikki enkä koskaan tuu takas, mutta mun on pakko jos asiat ei muutu..  "
" ... "

Myöhemmin, kun äiti oli poistumassa mun huoneesta..

" En mä vihaa sua.. mutta en mä susta tällä hetkellä tykkääkään.. "
" Vaikka sä et mua usko niin rakastan sua silti. "

 Ole hyvä ja näytä se sitten myös.

Isä pisti tänään tekstaria muutamaankin otteeseen. Selkeesti oli saanut terveydenhoitajalta puhelun. Isän viestit on nykyään alkanut sanoilla "Heippa rakas tyttäreni". Se on huolissaan ja musta tuntuu pahalta aiheuttaa huolta, mutta toisaalta näin mä saan molemmat varpailleen. Ymmärtämään ettei enää hetkellinen 'kaikki on hyvin' -show riitä.

Voi luoja, kuinka mä kaipaan Nanaa mun vierelle halaamaan mua ja sanomaan, että mä olen vahva ja me tullaan vielä näyttämään maailmalle mistä meidät on tehty. Mä haluun käpertyy Nanan kylkeä vasten ja katsoa leffaa ja nukahtaa kesken kaiken ja tuntea oloni turvalliseksi. Mä kaipaan Nanan sarkasmia ja fiksuutta ja sitä kuinka me juteltiin toisinaan vain katseilla eikä kukaan muu tiennyt mitä me ajateltiin. Mä kaipaan niitä öisiä keskusteluja pojista ja meidän idoleista ja tulevaisuudesta ja sitä kuinka Nana saa mut aina nauramaan..

Mr. Time please go faster.