Tänään olin viimeinkin siellä psykiatrilla/terapiassa/wa evva. Mä pyrin olemaan rauhallinen, kun isä lähti viemään mua sinne aamulla, mutta mitä lähemmäs päästiin sitä enemmän ahdistus kuristi mua kurkusta. Loppu metreillä mun piti oikeastaan keskittyä siihen, että sain itseni hengittämään normaalisti. En ees tajuu miten saatoin olla niin paniikissa heti alkuun. Sain itseni hetkeksi rauhalliseksi, kunnes kipusin portaat kolmanteen kerrokseen ja laskin käden rinnalle. Itse asiassa säikähdin kuinka nopeesti mun sydän kykenikin läpättämään ja olin ihan varma, että saan vielä jonkin kohtauksen jossen oikeesti rauhoitu ja vähän äkkiä. Onneksi olin fiksuna ottanut kirjan mukaan, jota aloin heti ns. 'odotushuoneessa' lukea. Se sai mut rentoutumaan. Loppujen lopuksi olin saada paniikkikohtauksen ihan turhaan, koska se tapaaminen oli samankaltainen kuin mitä oon tehnyt nyt terveydenhoitajan kanssa. Ei oikeastaan pahemmin poikennut siitä mitenkään ja mietin vaan, että ei tosta taida loppujen lopuksi olla mitään hyötyä. Mutta silti katson vielä miten muutama seuraava tapaaminen sujuu, kun pitäähän tässä ensin päästä kunnolla alkuun. Silti mua epäilyttää. Ehkei mistäkään ole mitään hyötyä ja ehkei kukaan loppujen lopuksi pysty mua auttamaan. Mä oon omillani.