Äiti tuli tänään kotiin. Ihan perus. Ja nyt kaikki on taas niin kuin se olis ok, että se lähtee viikonlopuksi jonkun toisen miehen luo ja soittelee silloin tällöin kännipäissään ja raivoo jostain turhanpäiväisestä. Jep, se on vitun normaalia ja täysin ok.  Mä en oo tänään luonut siihen katsettakaan. Ja puhua en sille enää aijo. Se ei oo mun äiti, sitä en enää hyväksy. Joko mulla on normaali äiti tai sit sitä ei ole ollenkaan. Ja selkeestikään mulla ei ole äitiä. Muut voi kyllä yrittää vielä tanssia äidin pillin mukaan, mutta mä en suostu. Mä sanon heihei äidille ja se saa sanoa hyvästit vanhimmalle tyttärelleen. Meidän surkea äiti-tytär suhde on nyt virallisesti ohi, tullut tiensä päähän. Oon vihainen ja loukkaantunut ja kurkkuani myöten täynnä sitä huoraa. Mä taistelen vittu viimeiseen saakka. Ihan sama vaikka koko perhe hajois, koska oikeestaan se taitaa olla jo hajalla. Mä en luota enää isään ja sen mielenterveyteen ( ei sillä, että mä luottaisin omaanikaan ), vihaan äitiä. Sisko ja veli on ainoot, joihin mulla on yhä vahva side ja joiden kanssa pidän tiukasti yhtä.. tai ainakin yritän.

Tämän taistelun voitan minä eikä äiti.