Menee taas hermot ja mulla on niin ristiriitaisia tunteita. Se on mun äiti, mä säälin sitä ja tunnen myötätuntoa, koska sillä on rankkaa, mutta samalla mä vihaan sitä ja tunnen halua iskeä sitä veitsellä. Äiti osaa olla ihana ja hauska ja just sellainen.. äiti. Mutta sitten alkoholia otettuaan se on ihan eri ihminen. Se pistää juomisensa sen piikkiin, että se on yksinäinen ja kaipaa juttuseuraa, mut kun se ei ymmärrä, ettei se alkoholi siihen auta ja mulla ei ole arkipäivisin aikaa mennä pitämään sille seuraa. Mä olen väsynyt ja stressaantunut opiskelija, jolla on läjäpäin kouluhommia hoidettavana! Mä pyrin juttelemaan sille nykyään enemmän kuin ennen ja hengaan sen kanssa keittiössä, kun se tekee ruokaa ja keskustelen sen kanssa eri asioista, mutta se ei näytä riittävän. Mulla on niin loukkaantunut, petetty ja toivoton olo.
En oo enää käynyt psykiatrilla. Tyssäs siihen, kun mokasin bussien kanssa ja missasin meidän tapaamisen. En ottanut siihen psykiatriin enää yhteyttä, kun tulin kipeäksi ja nyt ei oo enää mitään intoa. Ei se edes tuntunut auttavan, oikeestaan siinä ei tuntunut vaan olevan mitään järkeä. Miksei elämä voi jo muuttua helpommaksi? Kuinka vitun pitkään mä joudun tätä vielä kestämään?


Isällä todettiin diabetes. Se on huomattavasti ylipainoinen ja tapellut kilojensa kanssa vuosia. Ei se ehkä pääse laihdutusleikkaukseen jos sillä on joku sydänjuttukin mitä nyt epäillään. Liikaa riskejä.

Isä ei ansaitse tällasta paskaa..