En ole päivitellyt yhtä usein kuin olin luvannut. Mä olen vain niin saatanan väsynyt.. Elämä vaan ei mene niin kuin sen haluaisi menevän. Eikä sitä välillä edes huomaa heti, luulee ensin että "hei mähän selviin tästä, mä oon päässyt eteenpäin" ja sitten, ihan kuin sormia napsauttaen, kaikki se vaan hajoaa ja sitä tajuaa kuinka paljon kaikki todellisuudessa painaa päälle, ahdistaa sut nurkaan ja sä et kykene puskemaan kaikkea sitä pois vaikka sä kuinka yrität ja yrität ja yrität. Ja lopulta sitä vaan väsähtää, luovuttaa ja antaa kaiken talloa sut alleen. Niin kuin muurahaisen.

 Mulla oli ehkä kamalin vappu ikinä. Mentiin Nanan kanssa luokkakaverin vappubileisiin ja heti, kun me päästiin perille tunsin suunnatonta ahdistusta. Joten pyysin, että juodaan Nanan kanssa meidän eka siideri. Ja sitten toinen. Ja sitten likööriä. Ja se nousi päähän, muttei tavalla jolla olisin halunnut. Mun ajatus juoksi ihan normaalisti, mutta mua vaan huimasi. Ja sitten se laski yhtä nopeasti kuin oli noussutkin.
Me lähdettiin lopulta koko bileporukka yhdessä Stadiin Kaivariin ja kaikki oli okei, kunnes me päästiin perille. Oli kylmä, puisto oli täynnä örveltäviä, säälittäviä teinejä ja halusin jonnekin lämpimään, mutta Nanan vuoksi päätin sinnitellä jonkin aikaa. Tunnin kalliolla istumisen jälkeen ja ihmisten kaatuilua seurattuani mä vaan halusin pois sieltä ja mainitsin asiasta Nanalle, koska oltiin sovittu, että lähdettäisiin jos ei viihdyttäisi siellä.

"Joo hei, ollaan vielä hetki."
Ok.. joten mä istuin ja odotin.
"Jep, mun pitäis varmaan hankkia uusia kavereita. Hei oon tosi pettynyt! Kukaan ei koskaan haluu lähtee mun kanssa tällasiin juttuihin ja.."

Siinä vaiheessa, kun mä kuunteli sitä paskaa mitä Nana suustansa syyti, mulle vaan riitti. Tiedän kyllä, että se heitti sen tavallaan vitsillä, mutta ottaen huomioon, että se tietää minkälaisia kokemuksia mulla on alkoholista niin se loukkasi mua. Ja varsinkin, kun me ollaan monesti juteltu kuinka typeriä tollaset teinikännitapahtumat on niin en ymmärrä miksi se yhtäkkiä halusi niin kovasti olla mukana jossain tollasessa. Joten mä sanoin vielä kerran Nanalle, että mä haluan lähteä ja se sanoi taas "kohta", joten sormet tunnottomina otin kännykän esiin ja katsoin miten mulla menee busseja.
Loppujen lopuksi mulla oli 30 minuuttia aikaa päästä Kamppiin eikä mitään hajua mihin suuntaan lähteä, koska en ollut koskaan ennen ollut Kaivarissa. Nana ei vielä siinäkään vaiheessa halunnut lähteä, se vaan sanoi "kyllä sä ehdit, lähetään kohta". Onneksi kaksi luokkakaveriani ilmoitti lähtevänsä ja lähdin niiden kanssa. Eikä Nana ymmärtänyt mikä mulle oli tullut ja miksi ymmärtäiskään.
Mä juoduin juoksemaan keskustan läpi Kamppiin ja olin jäädä auton alle, kun aikaa oli jäljellä 7 minuuttia bussin lähtöön. Ja mun oli vielä käytävä nostamassa rahaa.
Se bussi oli myöhässä. Mun jalat tärisi, kun mä seisoin siellä odottamassa, mun päätä särki enemmän kuin koskaan ennen ja jokaisella sisäänhengityksellä tuntui kuin mun kurkkuun olisi työnnetty läjä neuloja. Mutta se ei ollut se mikä mua itketti vaan se, että mun kaksi aikaisempaa luokkakaveria, joiden oli ollut tarkoitus mennä baariin tuli katsoman olinko ehtinyt bussiin. Ne oli huolissaan. Nana ei ollut huolissaan. Se ei soittanut eikä tekstannut. Ei mitään. Ei seuraavana päivänä eikä sitä seuraavanakaan päivänä, kun skippasin koulupäivän. Perjantaina se kiersi mut kaukaa aivan kuin mä olisin se, jonka pitäisi pyytää anteeksi ja hieroa sovintoa. Ehkä mun pitäisikin, ongelma vaan on etten tiedä mistä pyytäisin anteeksi.

Loppujen lopuksi toi kokemus sai mut vakuuttuneeksi siitä, etten kuulu tänne.