Köyhänä eläminen on suoraan sanottuna ihan. helvetin. syvältä. Vanhemmat tuntuu purkavan rahahuolensa epäsuorasti muhun ja mä tunnen vain automaattisesti kamalaa syyllisyyttä sekä stressaannun itekin asioista, joihin mä en lopulta voi kamalasti vaikuttaa. Ja rahan puutteen vuoksi meidän ruokakaapit on ollut välillä tosi tyhjät, josta pääsenkin aiheeseen mikä mulle tuli toissapäivänä mieleen, kun etsin itselleni jotain syötäväksi kelpaavaa..

Untitled

Neljä vuotta takaperin yläasteella mulla alkoi esiintyä lievää syömishäiriötä. Ja vaikkei sitä koskaan virallisesti todettu niin kyllä mä sen itse huomasin, että kaikki ei ihan ollut kohdillaan. Yläaste oli muutenkin tosi myrskyistä aikaa, kun kotona tapahtui koko ajan niin paljon kaikenlaista kamalaa ja mä olin masentunut yms. Joten mä menetin jossain vaiheessa ruokahaluni ja tavallaan kai ajattelin, että en mä tarvitse ruokaa ja että jos jotain teen sentään oikein niin ainakin pysyn kadehdittavan laihana. Ehkä mä hain sillä myös jonkinlaista huomiota aikuisilta, mutta eipä sitä lopulta keneltäkään oikein herunut. Olin jonkin sortin näkymätön tyttö masennuksen ja aluillaan olevan syömishäiriön kourissa. Mä muistan kuinka me katottiin terveystiedossa kerran jokin dokumentti syömishäiriöistä ja siinä bulimiaa sairastanut tyttö kuoli lopulta. Mä muistan kuinka mä halusin samaa.
Sitten kun mulla alkoi taas olla halua syödä jotain niin mä aloin katsoa tosi tarkkaan mitä mä pistin suuhuni ja kuinka paljon. Kunnes mä muutin lukion alettua vuodeksi Nanan kanssa omaan kämppään ja mä lihoin yli kymmenen kiloa. Se oli mulle ihan hirvittävä shokki, kun mä kerran menin vanhempien vaa'alle ja totuus iski vasten kasvoja vaikka mä - nyt näin jälkeen päin ajateltuna - näytin ihan normaali painoiselta. Mä menin suoraan sanottuna paniikkiin ja sätin itseäni miten olin mennyt antamaan itselleni tapahtua jotain sellaista. Ja aloitin laihduttamaan. Ja mä laihduin nykyiseen painooni, joka on numeroina juuri sopivasti. Vaikka ensin yritinkin päästä yläaste aikaiseen lukuun, mutta aloin hiljakseen hyväksyä sen, että pari numeroa ei lopulta merkitse paljon mitään.
Kaikesta tosta jäi silti syvät jäljet. Vaikka mä opin vuosien kuluessa syömään taas normaalisti, ajattelemaan ruuan ruokana enkä vihollisena niin mulla on yhä niitä hetkiä, kun mä saatan jäädä tuijottamaan esim. paahtoleipää ja pohdin voinko syödä sitä vai ei, lihonko mä nyt ihan hirveesti vai pysynkö mä normaalipainoisena jos syönkin yhden leivän. Se on välillä tosi rankkaa jos parin päivän ajan kotona ei ole tarjolla muuta kuin esimerkiksi pastaa. Mä saatan mennä suurin piirtein paniikkiin ja itkeä yksin, että "en mä voi syödä mitään, en voi syödä tota, en mä haluu lihoo, mä paisun jos mä syön ton pasta-annoksen, mä lihon ja näytän ällöltä, en mä voi, en mä halua, en mä pysty" ja se tilanne on toisinaan vaikeeta ottaa taas haltuun. Mutta useimmiten mä onnistun siinä, vedän syvään henkeä ja muistutan, että jos välillä syö epäterveellisesti niin ei se ole maailmanloppu.