En oo kirjoittanut pitkään aikaan, sillä olen ollut melko kiireinen saatuani töitä, vietyä eteenpäin matkasuunnitelmia ulkomaille ja ryhtynyt melko sosiaaliseksi kavereiden kohdalla, joten aina tälleen vapaapäivinä oon ollut ihan poikki. Niin kuin oon nytkin. Mutta nyt oli pakko päästä purkamaan pään sisällä tapahtuvaa myllerrystä, koska sekoan muuten ihan just.
Äidillä on tosiaan taas lomaa. Mä suoraan sanottuna vihaan, kun äidillä on lomaa, koska yleensä silloin helvetti pääsee valloilleen ja vaikka mitä kamalaa voi tapahtua tosi lyhyessä ajassa - on sitä ennenkin jopa vain yhden viikonlopun aikana elämä saattanut kääntyä ihan ylösalaisin.
Tällä viikolla äiti on käynyt mun hermoille taas tosi pahasti. En ymmärrä, miten jollakin ihmisellä voi olla niin vittumainen ja katkera elämänasenne. Mä oon nyt jo jonkin aikaa pyrkinyt etsimään jotain hyvää kaikesta, hymyilemään ja etsimään tapoja muuttaa omassa elämässä olevat huonot kohdat paremmiksi. Äiti taas tuntuu syyttävän kaikesta muuta maailmaa tai yhteiskuntaa - ihan kuin se ei itse muka olisi missään vaiheessa voinut vaikuttaa omaan elämäänsä tai siihen mihin suuntaan se on menossa, ihan kuin äidissä tai sen toimintatavoissa ei olisi sitten vian vikaa ja vain maaginen voima jostain tuonpuoleisesta voi antaa sille hyvän elämän eikä sen tarvii tehdä mitään asian eteen. Myös sen vahva ulkomaalaisvastaisuus ottaa ihan vitusti päähän, koska itse oon melko suvaitsevainen ja pyrin ennakkoluulottomuuteen vaikka en yritäkään olla pyhimys ja on hetkiä jolloin katson ulkomaalasia vähän nyreesti, koska eiköhän se oo ihan normaalia toisinaan. Mutta se, että ulkomaalaset leimataan yleisesti huonoiksi ihmisiksi ja niitä syytetään ihan vitun joka asiasta ottaa päähän. Esim eilen erään laskun takia, jota vanhemmat eivät saaneet hoidettua ajoissa ja jonka takia oltiin vähällä joutua suuriin vaikeuksiin, äiti päätti pitkin hampain ottaa sossuun yhteyttä ja tokas mulle, että "Vittuako ne mitään auttaa kuitenkaan jos oisin mustalainen niin varmaan saisin apuu" ja tänään sitten saatiin kuulla, että lasku oli hoidettu ja äiti sitten totes mulle melkeen katkerana - en ymmärrä yhtään miksi -: "No en kyllä varmaan kiitä niitä." Ja sit se ihmettelee miksi elämä potkii päähän, kun ei osaa edes osoittaa missään tilanteessa kiitollisuutta millään tavalla.
Tällä hetkellä äiti on taas niin humalassa, että räjähti mulle päin näköä, kun huomautin, että kaakaojauhe on loppu, mutta ei sitä vielä tarvitse käydä ostamassa vaan voi sit käydä, kun isä tulee, koska ne oli kuulemma suunnitellut menevänsä sitten myöhemmin yhdessä kauppaan. No äiti sitten kilahti mulle täysin varoittamatta "No enkö mä nyt saa enää liikkuukaan ilman lupaa?!" ja raivottua yksin alakerrassa seuraavat 5 minuuttia se lähti ovet paukkuen ulos. En mä ajatellut, kun vaan, että ihan turha sen on eestaas rampata - sen juomispuoleen en jaksa enää puuttua millään tavalla -, mutta ihan miten vaan.. ärsyttää niin paljon. Ja oon niin kyllästynyt tällaisiin tilanteisiin ja kaikkeen draamaan mitä se aiheuttaa. Tää arki mitä joudun elämään sen kanssa imee musta kaiken energian ja mä en rehellisesti sanottuna toivo enää mitään yhtä paljon kuin sitä, että tää elämänjakso päättyisi jo, sillä kaikki me muut tässä perheessä ansaitaan tauko.

No joo ja nyt iloisempiin asioihin: kirjoittamani kirja on edistynyt jonkin verran, en toki ole kovin pitkällä, mutta oon silti tyytyväinen. Mulla on lentolippu ja työviisumi eli mä todellakin olen jättämässä Suomen taakseni puoleksi vuodeksi ja tähtäämässä jonnekin ihan toisaalle ottamaan lomaa kaikesta tästä ja näkemään maailmaan - siitä tulee varmasti ihana silmät avaava kokemus ja tulee myös varmasti tekemään hyvää. Tai niin ainakin todella toivon.

Oon ollut jo pidemmän aikaa masentunut, kun kirjoittaminen ei ole oikein onnistunut, mutta tänäaamuna tilanne on viimein toisenlainen. Ja oikeastaan oon tosi innoissaan - on sellainen olo, että tästä voi kehkeytyä vielä jotain hienoa. Mulla on siis ollut jo keväästä asti työn alla eräs kirja idea, josta oon aika ajoin ollut innoissaan ja toisinaan on tuntunut, että koko homman suhteen pitäisi vain luovuttaa. Mutta nyt pitkästä aikaa oon viimeisen tunnin aikana vaan kirjoittanut ja asiat alkavat viimeinkin hahmottua. Tuntuu niin hyvältä, kun voi luoda tarinaa ilman turhautunutta oloa ja vielä lukea jälkeenpäin aikaansaama teksti hymy huulilla. Mukavaa vaihtelua.

En ole kirjoittanut pitkään aikaa vaikka aihetta ja aikaa on löytynyt. Jotenkin vaan aina, kun olen yrittänyt tulla kirjoittamaan jotain niin olo on ollut liian voimaton. Nytkin on sellainen fiilis, mutta mun on vaan pakko saada purkaa asioita, sillä mua ahdistaa liikaa, jotta voisin sivuuttaa asiat.

Mua pelottaa. Valmistuin ylioppilaaksi, mutta siitä ei tunnu olleen mitään hyötyä. En saa mistään töitä enkä tiedä mitä haluan elämältä, miten selviytyä elämästä ja onko elämä edes mun juttu sittenkään. Kaikilla muilla kyllä on suunnitelmia tai jonkinlainen näkemys tulevasta tai jokin motivaation lähde, millä jatkaa eteenpäin. Mulla ei. Mua pelottaa, ettei tähän tuu muutosta. Pelottaa, että jään yksin, kun kaikki kaverit lähtee jahtaamaan omia unelmiaan. Pelottaa, että jämähdän tähän pieneen kotikaupunkiin, jota vihaan. Pelottaa, että musta ei tule mitään tai ketään. On niin avuton olo, kun en kerta kaikkiaan tiedä mitä tekisin elämällä tai mihin alalle pyrkisin tai minne lähtisin ja mitä haluan. Olen yrittänyt aloittaa kirjan kirjoittamisen, mutta sekään ei suju. 

Asiat ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin joku kuristaisi enkä saa henkeä. Kotonakin asiat on ihan päin helvettiä. Äiti vaan ryyppää ja pettää isää, ja isä.. isä vaan on. Ei se sitä näytä, mutta mä tiedän, että se on ihan hajalla. Ja yhä useammin olen alkanut toivomaan, että äiti vaan kuolisi tohon alkoholiin. Kaikki tuntuu odottavan sitä. Asiat olis niin paljon helpommin jos äiti kuolisi. Ja tiedän, että se on todella julmasti sanottu, mutta.. en voi sille mitään. Mua itkettää, koska tunnen itseni niin hirveäksi ihmiseksi kaikkien näiden ajatusten takia. Oon niin väsynyt ja täynnä tätä elämää, kun mikään ei koskaan tunnu onnistuvan. Ja kukaan ei tiedä mitä käyn läpi. Joskus mä haluisin vaan kertoo asioista muille, mutta kun koko ajan on joku, jonka murheita saan itse kuunnella niin sit en haluu aiheuttaa lisämurhetta omilla jutuillani ja pysyn vaan hiljaa. 

Tavallaan haluaisin niin luovuttaa, mutta tavallaan en. Elämä on niin surullista.

Joulukuusta asti, kun äidin jalka alkoi olla paremmassa kunnossa ja sen sairasloma loppui niin asiat on alkanut palaamaan normaaliksi. Vanhemmat juo, mekkaloi alakerrassa, ärsyttää mua, juo, ärsyttää, juo, juo.. Jee.
Äiti tuli aamupäivällä kaupasta ja huomasin heti, että se on kauppareissun aikana ottanut yhden tai kaks. Ehkä enemmänkin, mistä sitä tietää. Ei siinä muuten mitään, mutta heti, kun se on ottanut jotain niin se tunkee koko ajan juttelemaan mulle ja oikein hieroo sitä sen "olen juonut, revi vittu siitä" -asennettaan mun naamaan kai sen toivossa, että räjähtäisin päin näköä ja se sais syyn häipyy baariin vetämään pään täyteen tai jotain. 
Mikä ärsyttää mua vielä enemmän on se, että nyt isäkin on alkanut juomaan itsensä humalaan normaalia useammin.

Mitä helvettiä on meneillään? Eikö kukaan osaa oikeesti olla normaalisti ja fiksusti enää?

Ja mitä mä oikeasti haluisin tehdä: hakea kirveen tai moottorisahan kellarista ja leikkaa äidin jalat irti. Sitten loppuis känniset kauppareissut ja baariin ryntäilyt, koska pyörätuolilla ei hirmu helposti paikasta toiseen liikuta.

Toivon, että saisin nyt kesäksi töitä niin saisin rahat kasaan ja voisin vaan häipyy täältä.

Korjaus: mun on _pakko_ saada töitä.

Mä olen loman tarpeessa. Siis ihan kaiken suhteen. Mä tarvitsisin vain pari päivää aikaa olla ihan yksin, lukittautua vaikka omaan huoneeseen, sulkea korvat koko muulta maailmalta, sammuttaa kaikki elektroniikka vempaimet ja vaan olla oman itseni kanssa. Koska mä en taas tiedä kuka mä olen, joten mä tarviin aikaa tutustua itseeni uudestaan. En tiedä olenko ainoa, jolle käy näin välillä, että sitä vaan huomaa, ettei enää tunne itseään. Mulla se taitaa johtua lähinnä ahdistuksesta. Mutta mä tosiaan vain haluaisin istua alas täydellisessä hiljaisuudessa ja alkaa kirjoittaa ylös vastauksia kysymyksiin, kuten mitä mä haluan tulevaisuudelta, mistä mä pidän, mitä unelmia mulla on..

Jotenkin mulla on taas kamalan eksynyt ja ahdistunut olo. Enkä mä ymmärrä itseäni taas yhtään.