On taas vähän sellainen fiilis kuin eläisin eristyksissä muista siitäkin huolimatta, että mun ympärillä on paljon ihmisiä. Parhaista kavereista molemmat tuntuu lipuvan hitaasti kauemmas; toinen poikaystävänsä takia, toinen opiskelupaikan vuoksi. Kyllä mä olen onnellinen niiden puolesta, mutta silti mua masentaa oma tilanteeni. Mulla ei ole poikaystävää eikä mitään kaveripoikia (paitsi homoja), lukiossa opiskelu ei kiinnosta enää tippaakaan, en ole yhtään varma mitä teen lukion jälkeen ja miten selviydyn edes ylppäreistä. Ja mun terveydentila huolettaa mua.

Vieläkin masentavemmalta tuntuu kuitenkin se tosi asia, että mun kaltaiset hiljaisemmat tyypit ei kiinnosta muita ihmisiä. Kyllä mäkin oon mukava ja huumorintajuinen ja loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi, mutta tuntuu, että se tekee musta oudon ja vaikeasti lähestyttävän, kun en mainosta itseäni ja vieraammassa seurassa toimin mieluummin kuuntelijana kuin äänessä olijana. En tunge kilokaupalla pakkelia naamaan, laita hiuksiani tietyn mallin mukaan, fanita Gossip Girliä tai suomiräppiä, ravaa kaiken maailman bileissä, pukeudu värikkäisiin vaatteisiin, unelmoi jääkiekkoilijoista. Rakastan videopelejä, tanssimista, kynsienlaittoa, kokkaamista, sadepäiviä, musiikin kuuntelua bussissa, kirjoja ja toimintaleffoja. Musiikkimakuni ei ole siitä normaaleimmasta päästä, mutta ei se mun mielestä tee musta friikkiä..  Muu maailma saa tuntemaan etten kuulu tänne ja uusiin porukoihin pääseminen on hankalaa.

 Mussa on jotain vikaa..?