En ole kirjoittanut pitkään aikaa vaikka aihetta ja aikaa on löytynyt. Jotenkin vaan aina, kun olen yrittänyt tulla kirjoittamaan jotain niin olo on ollut liian voimaton. Nytkin on sellainen fiilis, mutta mun on vaan pakko saada purkaa asioita, sillä mua ahdistaa liikaa, jotta voisin sivuuttaa asiat.

Mua pelottaa. Valmistuin ylioppilaaksi, mutta siitä ei tunnu olleen mitään hyötyä. En saa mistään töitä enkä tiedä mitä haluan elämältä, miten selviytyä elämästä ja onko elämä edes mun juttu sittenkään. Kaikilla muilla kyllä on suunnitelmia tai jonkinlainen näkemys tulevasta tai jokin motivaation lähde, millä jatkaa eteenpäin. Mulla ei. Mua pelottaa, ettei tähän tuu muutosta. Pelottaa, että jään yksin, kun kaikki kaverit lähtee jahtaamaan omia unelmiaan. Pelottaa, että jämähdän tähän pieneen kotikaupunkiin, jota vihaan. Pelottaa, että musta ei tule mitään tai ketään. On niin avuton olo, kun en kerta kaikkiaan tiedä mitä tekisin elämällä tai mihin alalle pyrkisin tai minne lähtisin ja mitä haluan. Olen yrittänyt aloittaa kirjan kirjoittamisen, mutta sekään ei suju. 

Asiat ahdistaa niin paljon, että tuntuu kuin joku kuristaisi enkä saa henkeä. Kotonakin asiat on ihan päin helvettiä. Äiti vaan ryyppää ja pettää isää, ja isä.. isä vaan on. Ei se sitä näytä, mutta mä tiedän, että se on ihan hajalla. Ja yhä useammin olen alkanut toivomaan, että äiti vaan kuolisi tohon alkoholiin. Kaikki tuntuu odottavan sitä. Asiat olis niin paljon helpommin jos äiti kuolisi. Ja tiedän, että se on todella julmasti sanottu, mutta.. en voi sille mitään. Mua itkettää, koska tunnen itseni niin hirveäksi ihmiseksi kaikkien näiden ajatusten takia. Oon niin väsynyt ja täynnä tätä elämää, kun mikään ei koskaan tunnu onnistuvan. Ja kukaan ei tiedä mitä käyn läpi. Joskus mä haluisin vaan kertoo asioista muille, mutta kun koko ajan on joku, jonka murheita saan itse kuunnella niin sit en haluu aiheuttaa lisämurhetta omilla jutuillani ja pysyn vaan hiljaa. 

Tavallaan haluaisin niin luovuttaa, mutta tavallaan en. Elämä on niin surullista.