Tänään olin tosiaan Exulla. Voin aamupalan jälkeen niin paljon pahoin, että olin tosi vastahakoinen lähtemään. Olisin halunnu vaan jäädä lepäämään ja lukemaan Langennutta enkeliä. Mutta koska mä olin luvannut ja halusin pois kotoa niin otin suunnan kohti Exun taloa. Mulla oli kivaa. Katsottiin tosiaan SN'ä ja väsättiin juustokakku ja vaan laiskoteltiin.
Rehellisesti sanottuna mua on itkettänyt koko päivän enkä pahemmin tiedä miksi. Itkeminen vois toisaalta tehdä pitkästä aikaa hyvää. Exun vanhemmat tietää tästä mun pikku kriisistä ja oli jotenkin lohduttavaa, kun Exun isä tuli silittämään mua selkään, kysyi kuulumisia ja toivoi, että mulle kuuluis hyvää. Sillä hetkellä mun olis tehnyt mieli halata sitä ja alkaa itkeä, mutta mun ylpeys olisi siinä vaiheessa kokenut varmaan hirvittävän kolauksen. Mä en oo ihmisiä, jotka itkee muiden nähden. Mä teen sen mieluummin ihan omassa rauhassa, kaukana poissa muiden katseilta. Mä en yleensä suostu edes valittamaan mistään muiden kuullen. Jos satutan itseni niin harvoin sitä näytän toisin kuin ne, jotka tekee suuren haloon pelkästä paperihaavasta.

Mua ahdistaa, kun yhä vaan suurempi osa on saanut tietää tästä mun ns. elämän salaisesta puolesta. Hassua sinänsä, koska vielä n. kaksi vuotta sitten tästä tiesi tasan 2 henkilöä. Nyt tosi moni tietää ja on huolissaan ja mä en halua sitä. Mä hajoan käsiin. Mun suojamuuri hajoaa käsiin samoin ne olen-onnellinen -mielikuvat, joita oon lähelläni oleville luonut koko elämäni ajan. Kaikki hajoaa käsiin. Ahdistaa..