Perjantai 13 päivän epäonnisuus tuli mulla myöhässä. Arvelinkin, että pääsin liian helpolla sinä päivänä. Tosiaan nukuin about 5h viime yönä ja jo kolmatta kertaa toistunut painajainen tuli taas muistuttamassa itseään mulle. Siinä painajaisessa on vain se jännä juttu, että siinä on aina jotain erilaista, se ei koskaan toistu samana. Kuitenkin näistä unistani kertoilen joskus toiste.
Anyway, kun heräsin mun vatsa oli jo sanoutunut irti päivän tehtävistä. Se on ollut entistä herkempi jo toista viikkoa. Tuntui kuin sisuskalut olisi vetänyt vuoristorataa mun ihon alla.. Ulkona oli kylmä ja tajusin, ettei sukkikset + legginsit yhdistelmä ollut tätä päivää varten. Dösässä menin puolihuolimattomasti istumaan paikalle, jonka selkänoja oli rikki. Ahdistuin ihan kauheesti, mutta onneksi pääsin nopeasti luikkimaan muualle istumaan, kun siihen tilaisuuden sain. Seuraavaan bussiin päästyäni näin kaiken taas valoisana ja päivän hyvänä. Oon huomannut, että koulua varten virittäydyn yleensä sellaiseen 'kaikki on hyvin, olen sosiaalinen ja keskityn opiskeluun' -tilaan vaikka se päivän aikana saattaakin rakoilla. Koulupäivästä ei ole mitään sanottavaa paitsi se, että mun vatsa oli tehdä hulluksi. Kotiin lähdettyäni olin missata dösän ja juostessani dösälle mun laukun hihna katkesi. Kun pääsin kotiin väsyneenä ja pää kipeänä mun kännykkä soi. Luokanvalvoja soitti terveydenhoitajan kertoneen mun tilanteesta (olin suostunut aikaisemmin siihen, että se saa asioistani kertoa) ja selitti, että ilmoittaa muille opettajille, että mulla on nyt rankkaa jne ja sanoi, ettei kuitenkaan kerro sen tarkemmin mikä mun elämässä mättää. Hassua kyllä, mä en edelleenkään itse näe tilannettani niin pahaksi mitä terveydenhoitaja ja nyt myös luokanvalvoja sen näkee ja kauhistelee, että tyttö-rukka mitä joudut kokemaan tuossa iässä. Mä oon aina ajatellut, että mun asiat ei oo niin pahasti. Jollakulla muulla elämä on vielä enemmän perseelleen. Ehkä se on johtunut siitä, että oon elänyt tätä syntymästäni asti ja tottunut, että tällaista mun elämä on; arvaamatonta, synkkää ja täynnä mutkia sekä ikäviä tapahtumasarjoja. Nyt oon kuitenkin tässä alkanut tarkastella asiaa paremmin ja ymmärtänyt, että ehkä apu on sittenkin tarpeen. Mä en oo normaali. Tai paremminkin voisi sanoa, että oon mieleltäni hieman viallinen.
Nukuin melkein kaksi tuntia, kun tulin kotiin. Silti pää on yhä kipeä, vatsa ei oo rauhoittunut vuoristoratansa kanssa ja  mua väsyttää yhä ihan liikaa. Mä haluun takasin nukkumaan, mutta mulla on läksyjä hoidettavana. Mitä vittua ton laukunkin kanssa teen..