Oon ollut tosi herkällä tuulella siitä asti, kun isä tuli kotiin. Ja tänään se oli saanut äidinkin houkuteltua kotiin ja ne oli käynyt lääkärissä aamupäivällä ja huomenna niillä on tapaaminen jossain päihdeklinikalla.
7 päivä lähestyy ahdistavan nopeasti ja mua pelottaa. Mitä jos siellä onkin jokin yläaste aikoja muistuttava kuraattorin tapainen iso silmäinen nainen, joka vain hymähtelee ja tuijottaa? Mä juoksen silloin kirkuen karkuun, enkä ikinä ikinä _ikinä_ mene takaisin.

Anyway, meen huomenna viettämään tyttöjen iltaa luokka kaverille. Ainut syy miksi meen sinne on se, että toivon saavani muuta ajateltavaa ja sitä paitsi meen sinne Exun ja yhen alempaa luokkaa käyvän tytön kanssa, jotka eivät aijo juoda. Tosiaan siitä tulee kuulemma sellainen vedetään-kännit-ja-juorutaan-pojista-ja-muista-tytöistä -ilta. Koska oon uusi kaupungissa niin en usko tuntevani kunnolla ketään niiden puhenaiheen kohdetta. Ja jos tiedän nimeltä niin tuskin mua kiinnostaa niin kauheesti. Silti mä toivon, että meillä olisi ihan hauskaa. Exun isä sanoi, että se voi tulla hakemaan meidät sitten illemmalla pois jos ei jakseta enää olla siellä. Mitä uskottavammin me soitetaan sille jossain vaiheessa. Mua ei nimittäin näillä näkymin kauheesti innosta se idea, että jäätäisiin sinne yöksi. Ja vaikka oon jonkin verran kouluhommissa jäljessä, niin kyllä taidan kuitenkin mieluummin jäädä Exulle pidemmäksi aikaa lauantaina, enkä pyydä heti aamupäivällä isää hakemaan mua kotiin. Exu ehdotti jos tehtäisiin jotain hyvää ruokaa ja leivottais suklaajuustokakku ja katseltais Super Naturalia, jotta saisin oikeesti ajatukset muualle. Vaikka Exu osaakin olla rasittava hieman itserakkaalla tavallaan niin on se kuitenkin loppujen lopuksi ihana ja huolehtivainen ihminen. Siitä on alkanut tulla mulle vähän niinkuin sisko. Tosi söpöö muuten nyt, kun se myönsi mulle, että on ihastunut yhteen alemman luokan tyttöön. Mä arvasin sen.

Anyway, oon jutellut vähän Nanan kanssa. Se oli kuulemma mennyt antamaan jonkun vaihtarikaverinsa kanssa puhelinnumerot joillekin todella hyvännäköisille jätkille. Mullekin kelpais ja myönnän, että oon kateellinen, mutta myös iloinen. Toisaalta mua nykyään surettaa tosi paljon, että näytän olevan kaveriporukoissa ainut, jonka elämä on pelkkää alamäkeä. Epäreilua. Oon alkanut miettimään, että mitä ihmettä oon mahtanut tehdä aikaisemmassa elämässäni, että nyt ansaitsen tällaisen paskakuorman? En mä silti aijo luovuttaa. Vaikka kuinka mua ahdistaa ja mä haluaisin vain lähteä niin mä en aijo. Mä taistelen kunnes kuolema noukkii mut väkipakolla jonkin stressin ja ahdistuksen ylikuormittumisen takia tai jotain. Mä haluan nähdä myös sen valoisan puolen mun elämästä, mä haluun löytää sen. Ja mä aijon löytää sen.

Toivottavasti muuten tää flunssa lähtisi jo pois. Mua ahdistaa ajatus, kun syön nyt taas hyvin ja alan kohta lihota ja haluun liikkua kalorit pois, mutta kun en voi tai tukehdun. Haluisin taas treenata tanssia ja hakata nyrkkeilysäkkiä, mutta mutta.. nyt ei vaan voi. Mun pitää olla kärsivällinen.