Vedän syvään henkeä, käsken itseäni rauhoittumaan, hymyilemään ja näyttämään kuin mikään ei mua haittaisi. Että se on okei, että äiti ramppaa kaupassa about 5 kertaa per päivä typerien tekosyiden varjolla ja tulee kotiin joka kerta enemmän juoneena. Ja että se ei vituta ja että oon vitun sujut asian kanssa ja elämä hymyilee niin kirkkaasti, että silmiä kirvelee.
Oikeesti mä haluan kirkua, paiskoa tavaroita ja tehdä jotain niin käsittämätöntä, että joku viimeinkin tajuaisi, että sen on raahattava toi ämmä väkipakolla hoitoon vaikkei se olekaan "oikeutettua". Mun mielenterveys horjuu, mun keho on alkanut reistailemaan yhä vaan enemmän, musta tuntuu että mä valun hyvin hitaasti hulluuden ja kuoleman partaalle, kun mä tukahdutan kaiken sisimpääni ja annan mädäntyä siellä. Nyrkkeily ei huvita, musiikin huudatus ei enää auta, kirjoittamisesta ei tule mitään, viiltelyyn en enää ikinä sorru. Puhua en aijo muuta kuin täällä, helpottaa hetkellisesti. Jes.
Mä en voi aloittaa kohtausta, koska isä räjähtää jos saan äidin painelemaan vihasena baariin, kun oon "paska tytär joka on ihan ku kusipää isänsä ja liian herkkä".
Mä nielen vihani, annan ajatusten välillä pulpahtaa pintaan ja käyn välillä läpi jotain ikivanhoja tapahtumia miettien mitä olisin voinut tehdä toisin, miten olisin saanut ihmiset heräämään, kuinka hyvin olisin saanut huomion jos olisin läimäissyt äitiä poskelle keskellä sairaalaa ja haukkunut sen syvimpään helvettiin, kuinka olisin saanut isän vaikeuksiin jos olisin vaan räjähtänyt sille poliisien edessä. Kuinka olisin voinut vaan feikata sekoavani lopullisesti ja päästä pois jonnekin hullujen huoneelle jotta saisin vittu vie päästä jonnekin missä ei ole ketään ketä mä tunnen, ketään joka saa mun aggressiot nousuun, ketään joka sanoo että vittu on coolia vetää kännit, ketään joka halveksii mua kun en ryyppää, ei ex-poikaystävää ilmestymässä kolmen ns. mykkäkoulu vuoden jälkeen mun elämään leijumaan sen vitun mahtavalla elämällä ja odottamaan että mä vajoan polvilleni sen jalkoihin ja anon sitä takasin, ei ketään ketä voisin huolestuttaa lipsauttamalla vahingossa jotain mun huonosta terveydentilasta ja niin paljon muuta!


Tavallaan mä vaan toivon, että mulla olisi jokin syöpä, jokin vakava sairaus ja saisin vaan sen varjolla lähteä.