Mä muistan, kun olin kolmannella luokalla. Vanhemmilla oli ollut riitaa ja äiti otti mut ja sisarukset mukaansa. Me matkattiin sen siskon luo. Mä muistan kuinka viikon jälkeen rukoilin äitiä, että lähdettäisiin. Mä halusin kotiin, nähdä kavereita ja mennä kouluun. Äiti alkoi huutamaan mulle sisarensa kanssa ja mä muistan kuinka itkin itseni uneen sille ikävälle ruskealle nahkasohvalle, joka haisi ihan tupakalta. Mä en oo varma kuinka pitkä aika me siellä loppujen lopuksi vietettiin ehkäpä kolme viikkoa, jotenkin sana kolme vain muistuu aina tota aikaa ajatellessa mieleen. Sen mä muistan hyvin kuitenkin, kuinka rankkaa kouluun palaaminen oli. Mä olin melkein saanut lähtöpassit koulusta tai ainakin olin ollut vaarassa joutua alemmalle luokalle. Kaikki mun luokkalaiset epäili ja kyseli multa missä olin ollut, miksi. Miksi. Mä muistaakseni väitin olleeni kipeenä ja mä muistan kuinka muutama mun luokkalainen poika nauroi ja sanoi, ettei kukaan voi olla kolmea viikkoa kipeenä. Se oli hirveetä ja ahdistavaa.

Muistan, kun olin kait viidennellä luokalla ja vanhemmat oli jälleen riidelleet. Isä lähti ja äitikin lähti juomaan. Mä muistan, kun se palasi aamulla, jonkun tuntemattoman miehen kanssa kotiin. Ne oli parvekkeella, kun mä menin äidin luo, nykäsin hihasta ja sanoin, että mä haluan, että se mies lähtee. Ne kaks vaan nauroi mulle. Mä menin siis takaisin silloiseen mun ja sisarusten yhteiseen huoneeseen, sanoin veljelle ja siskolle, että pysytään siellä. Mä istahdin kännykkä kädessä sängylle ja soitin hätänumeroon. Kohta poliisit oli jo ovella ja muistan käpertyneeni peloissani peittoon niiden viedessä sen miehen pois ja tulevan juttelemaan mulle. Mä muistan kuinka olin myöhemmin kuullut äidin ja isän riitelevän asiasta. Se mies oli joutunut jonkun jutun takia vankilaan ja oli vannonut, että tulee vielä ja ampuu meijät. Mä pelkäsin vielä vuosienkin jälkeen, että se mies ilmestyy tosiaan joku päivä meijän ovelle aseen kanssa.

Mä muistan ne muutamat kerrat, kun isä menetti hermonsa pahemman kerran ja mä jouduin repimään sen irti äidistä, jottei se olisi tappanut sitä. Pahin kerta kuitenkin oli, kun isä muutama kesä takaperin hyökkäs mun kimppuun. Se oli niin epätodellista. Äiti oli lähtenyt kävelemään ja isä oli seonnut. Isä vaan joi ja heitteli tavaroita pitkin viikkoa, uhkasi vähän väliä tappaa itsensä tai sytyttää koko talon palamaan. Ensimmäistä kertaa mä myös näin, kun isä itki. Se oli hermoja raastava viikko ja pelkäsin kuollakseni mennä nukkumaan ja herätä aamulla. Mua pelotti ihan hirveesti mennä aamuisin alakertaan. Mä pelkäsin löytäväni isän kuolleena veitsi rinnassa tai hirttäytyneenä. Sitten viikon loppu puolella isä jotenkin tuntui tulevan vähän järkiinsä. Lopulta se tuli mun luo, laski käden olalle ja sanoi, että kaikki järjestyy. Voi luoja, kun olin helpottunut. Se lähti tekemään jotain pihahommia kait. Parin tunnin päästä olin just päässyt alakertaan, puhelin korvalla koitin tavoittaa äitiä, kun isä kompuroi sisälle. Sen silmät veresti ja oli saatanan suuret ja pelottavat. Se hengitti jotenkin tosin vaivanloisesti ja huojui aloillaan ja sillä oli kädessään sellainen harjanvarren näköinen pitkä keppi, jonka päästä myöhemmin huomasin törröttävän naulan. Isä kysyi missä äiti on ja sanoin etten tiedä. Se toisti kysymyksensä ja tuli lähemmäs mua. Mä peruutin ja tajusin, että nyt ei oo kaikki kohdallaan. Mä näppäilin hätänumeron kännykkään samalla, kun isä sanoi  "Tapan sut." Ja sitten se hyökkäsi kimppuun. Oli hassua, että mä selvisin ruhjeitta. Lukittauduin paniikissa yläkertaan veljen kanssa, nappasin koiran mukaan ja paettiin mun huoneen paloportaita pitkin. Oon niin kiitollinen, ettei pikkusisko ollut juuri silloin kotona. Poliisien kanssa oli taas kauheesti säätöä ja loppu peleissä mä en koskaan kertonut mitä siellä oli tosiaan tapahtunut, koska mä en halunnut isän joutuvan linnaan.

Nyt mulla ei enää ole huoneeni ikkunan alla paloportaita. Se tieto ahdistaa mua.